Lannistetut pojat

Keisari on viime aikoina seurannut hyvin huolestuneena yhteiskunnan kehitystä. Näyttää nimittäin siltä, että länsimaisen yhteiskunnan kehittymisen myötä yksi ihmisryhmä kärsii aivan erityisesti. Nuoret miehet.

Miesten heikentyneeseen tulevaisuudenkuvaan vaikuttavat keskeisesti kaksi yhteiskunnallista ilmiötä. Ne ovat:

  • Seksuaalisen vallankumouksen myötä muuttunut pariutumismarkkina
  • Ihmistyön korvautuminen automaatiolla

Miksi moinen väite?

Ensinnäkin, 60-luvulta alkaen on juhlittu kovasti sukupuolikäyttäytymisen vapautumista. Entisaikain näkemys seksin rajoittamisesta avioliittoon on korvautunut liberaalilla näkemyksellä, jonka mukaan aikuinen ihminen saa päättää itse kenen kanssa ja miten harrastaa seksiä. Ajateltiin, että näin syntyy tasa-arvoisempi yhteiskunta. Todellisuudessa kävi aivan päinvastoin.

On näes olemassa ilmiö nimeltä hypergamia. Se tarkoittaa kirjaimellisesti ”ylöspäin pariutumista”. Termillä viitataan naisten taipumukseen pariutua sosioekonomiselta statukseltaan itseään ylempänä olevan miehen kanssa. Niinpä tilanne on mennyt siihen, että verrattain pieni ”alfamiesten” joukko dominoi pariutumismarkkinoita: he vetävät naisia puoleensa kuin raato kärpäsiä ja saavat nauttia rajattomasti irtosuhteista. Tämä on johtanut siihen, että vastaavasti iso osa miehistä jää kokonaan pariutumismarkkinoiden ulkopuolelle.

Niinpä sinkkuja on eniten hyvätuloisissa naisissa, sekä huonotuloisissa miehissä. Jälkimmäisiä on monin verroin enemmän kuin ensin mainittuja.

Toiseksi, automatisaatio on iskenyt ja iskee erityisesti miesvaltaisille aloille. ETLAn tekemien katoavien työpaikkojen listauksen mukaan uhatuimpien ammattien joukossa olisivat työt, joita tietotekniikan tai robotiikan kehityksen takia ei tarvitse enää ihmisvoimin tehdä. Monet perinteiset miesvaltaiset alat (esim erilaisten koneiden kuljettajat) ovat siten vaarassa kadota kokonaan. Sen sijaan Sari Sairaanhoitajaa on hankalampi korvata koneella.

Mainitut seikat yhdessä johtavat siihen, että yhteiskunnassa on enemmän ja enemmän sen ulkokehällä tai suorastaan ulkopuolella olevia nuoria miehiä, vailla mahdollisuutta perheen perustamiseen, vailla työtä, vailla tulevaisuutta. Ilmiö korostuu erityisesti kaupungeissa. Koska nuoret miehet eivät ole lainkaan tyhmiä, he tekevät tilanteesta omat päätelmänsä. Artikkeli breitbart.com:n sivulla sanoo asiasta seuraavasti:

”Kommentaattorit, journalistit, akateemikot, tiedemiehet ja nuoret miehet itse ovat havinneet trendin: 15-30-vuotiaiden miesten keskuudessa jatkuvasti kasvava joukko päättää jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, luopuen naisista, seksistä ja ihmissuhteista, paeten pornografian, fetissien, kemiallisten riippuvuuksien, ja videopelien maailmaan […], eristäen heidät vihamielisestä, lannistavasta sosiaalisesta ympäristöstä, jonka jotkut sanovat olevan modernin feministiliikkeen tuotosta.” Nuoret miehet tekevät täysin loogisen ratkaisun. Miksi ylipäätään yrittää, jos on jo etukäteen tiedossa, ettei voi onnistua, saavuttaa. Niinpä kannattaa keskittyä tekemään olonsa edes jotenkin siedettäväksi.

Onko tilanteeseen tulossa korjausta? Ei. Miksi olisi? Ihmiset ovat aivan liian laiskoja ja itsekeskeisiä muuttamaan käytöstään. Sen sijaan on syytä olettaa, että yhä kasvava toimettomien ja tulevaisuudettomien nuorten miesten joukko tulee aiheuttamaan yhteiskunnallista jännitettä. Lannistetut nuoret miehet ovat näes alttiita kaikenlaisille hölmöille ääriajatuksille. Esiin tuotujen seikkojen valossa ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, miksi jotkut testosteronia täynnä olevat nuorukaiset liittyvät ISISiin tai muihin ääriliikkeisiin, jotka he näkevät olevan ratkaisun kunniansa palauttamiseen tai sukupuolten väliseen epätasapainoon.

Tällaisia havaintoja ei ole erityisen viihdyttävää tehdä teini-ikää lähestyvän pojan isänä. Sydäntä särkevää, ennemminkin.

Soitto

Pitkän tauon jälkeen päätin koskea pianoon. Se oli pelottava hetki. Muistaisiko hän minut? Miten hän reagoisi kosketukseeni? Suuttuisiko, keljuilisiko? Vai jatkuisiko keskustelumme siitä mihin kauan sitten tarinamme jäi? Nyökkäilisikö hän innostuneesti ideoilleni, vai nauraisiko päin naamaa, ylimielisesti särähtäen?

Jännitti.

Kohtaamisemme alku oli vaivaantunut. Kosketin häntä kömpelösti, varovasti lupaa kysyen. Hän vastasi varautuneesti, mutta kauniin sanakääntein. Uskalsin lopulta ottaa muutaman soinnun, hän vastasi hymyillen. Soitin lisää, lisäsin intensiteettiä. Hän oli juonessa mukana, korotti ääntään, äänellen levottomasti kuin aavistaen vuosien hiljaisuuden loppuvan, padon murtuvan.

Innostuimme.

Soitin, yhä kiihkeämmin, soitin sydämeni kyllyydestä. Soitin, annoin vuosien vuorten sortua koskettimille, kaiken katkeruuden, pettymyksen, ilot ja surut, maailman hiljaisuuden, kosmisen yksinäisyyden, oudon etäisyyden.

Piano vastasi pyyntööni: hän huusi kanssani, hän valutti katkeria kyyneleitäni, hän raivosi vihollisilleni, hän ymmärsi sanattoman huokaukseni, hän nauroi, ilkkui, riekkui, lauloi, kuiskasi, vaikeni kun löysimme ajatuksen mittaisen tauon… Hän teki kaiken juuri niin taidokkaasti kuin vain osasin häneltä pyytää.

Meille syntyi yhteys, taas, kaikkien vuosien jälkeen.

Keisarilla on Alexander Herrmann -merkkinen piano. Se on Itä-Saksassa 80-luvulla valmistettu soitin, kaunisääninen mutta näöltään eri ruma aparaatti (vrt. ”sosialistinen realismi”, tai Le Corbusier). Sitä on helppo soittaa. Se pysyy nopeassakin tilutuksessa mukana, sen kaikukoppa soi kauniisti ja pitkään. Se muistaa Keisarin teinivuosien kirkasotsaisen idealismin, kyltymättömän innostuksen. Pitkään se horrosti, vaan tänä tammikuisena kylmänä iltana heräsi jälleen henkiin.