Markkinoista, demokratiasta ja hierarkiasta

Maailmassa on karkeasti ottaen kolmenlaisia valtarakenteita. Ne ovat markkinat, demokratiat ja hierarkiat. Valtarakenteilla keisari tarkoittaa tässä valtaa jakaa ja kohdentaa yhteiskunnan käytettävissä olevia resursseja.

Kommunistit ovat suosineet yleensä hierarkiaa – puolueessa, sen marxilais-leniniläisessä oppijärjestelmässä ja puolueen politbyroossa – kun taas äärilibertaarit katsovat, että markkinamekanismi korvaisi parhaiten julkishallinnon resurssien kohdentajana hierarkisen tai demokraattisen vallankäytön sijaan. Oikein naiivit innokkaat demokratian kannattajat ihannoivat ”mies ja ääni” -valtaa sellaisissakin yhteyksissä, joissa se olisi ilmiselvästi sopimatonta, esimerkiksi aloilla joissa tarvitaan erityistä osaamista ja pätevyyttä. Tällaisia aloja ovat esim. yliopistot, sairaalat ja monet yhtiöt.

Miten maailma makaa tässä suhteessa nykyään?

Valtaosa länsimaista toteuttaa demokratiaa. Erityisesti Pohjoismaat ovat kunnostautuneet tässä suhteessa, demokratian vaatimusta on alettu soveltaa jopa yhtiöiden hallituksiin (vrt Norjan vaatimus 40% naiskiintiöstä yhtiöiden johdossa). Kuitenkaan tuskin missään demokratiaa toteutetaan aivan sen puhtaimmassa muodossa – esimerkiksi Suomessa virkamieskunta rakentuu hierarkisesti ja käyttää varsin laajassa mitassa valtaansa. Samaa voi sanoa myös Euroopan Unionista, itseasiassa vielä paljon suuremmassa määrin. Vaikka europarlamentin jäsenet valitaan vaaleilla, heidän valtansa on melko rajoittunutta. Todellista valtaa EU:ssa käyttävät virkamiehet. Sen toimeenpanevassa hallinnossa ei ole käytännössä ensimmäistäkään vaaleilla valittua päättäjää.

Demokratiassa perusajatus on siinä, että enemmistön tahtoa noudatetaan. Se ei ole aivan oikeudenmukaista sekään. Johtuen tulojen jakautumisesta on yleensä niin, että 51% väestöstä ovat vähempituloisia kuin vähemmistössä oleva 49%. Tämä johtaa siihen, että enemmistön päätöksellä vähemmistöltä tehdään tulonsiirto eli resurssien kohdennus enemmistölle. Useimmissa maissa tämä tapahtuu progressiivisella verotuksella ja erilaisilla tuilla, kuten asumistuen ja toimeentulotuen kaltaisilla tulonsiirroilla. Lisäksi demokratiassa käy toisinaan niin, että riittävän äänekäs (ja riittävän pienikokoinen) vähemmistö saattaa saada tahtonsa läpi ja saa neuvoteltua itselleen tulonsiirron, joka ei kohtele muita oikeudenmukaisesti. Yksi tällainen esimerkki on korkeakouluopiskelijoiden muita korkeampi opintotuki. Lisäksi tukien avokätinen jakaminen on johtanut siihen, että esim. Suomessa tulonsiirtojen saajat taitavat muodostaa enemmistön äänestysikäisistä kansalaisista. Heillä ei varsinaisesti ole tarvetta äänestää valtaan sellaisia päättäjiä, jotka leikkaisivat heille kohdistuvia tulonsiirtoja, mikä entisestään on taipuvainen lisäämään parempituloisten verorasitetta. Kuten keisari on aiemmissa kirjoituksissaan todennut, on verotus varmin keino tappaa taloudellinen toimeliaisuus.

Hierarkiseen hallintotapaan uskotaan taas itäisessä naapurissamme. Putin on johdonmukaisesti kitkenyt pois Jeltsinin kylvämien demokratian siementen versot hallituskaudellaan. Tällä hetkellä tilanne on se, että äänestyksiä järjestetään lähinnä enää silmänlumeeksi, sen sijaan todellisessa vallankahvassa ovat Putin ja hänen lähipiirinsä. Samoin Kiina nojaa hierarkiseen hallintojärjestelmään, jossa sen selkärangan muodostavat kommunistisen puolueen koneisto. Hierarkia näyttää olevan myös melkein kaikkien kehitysmaiden suosima hallintomuoto. Yksityiskohdat, kuten puolueen nimet (ne voivat olla kansallisia-, kongressi-, sosialistisia, baath tai kommunisisia puolueita) vaihtelevat, mutta aina niissä on sama idea: Todellista valtaa käyttää muutaman (tai yhden) ihmisen muodostama epävirallinen päätöksentekokoneisto.

Näiden ääripäiden lisäksi maailmalta löytyy ns. kevytdemokratioita, kuten esim. Singapore, joka periaatteessa on demokratia, mutta käytännössä toimeenpanovaltaa käyttää kuitenkin hierarkinen järjestelmä pääministerin johdolla.

Julkisen vallan keskittyminen hierarkiaan tahtoo synnyttää yleensä ongelmia. Jostain kumman syystä diktaattorit sanovat tekevänsä maastaan paratiisin, mutta silti päätyvät nikkaroimaan siitä helvetin. Hierarkioiden suurin ongelma onkin valtaapitävien taipumus käyttää valtaa omaksi hyväkseen, toisin sanoen allokoida resursseja etupäässä itselleen.

Hierarkiseen toimeenpanovaltaan perustuvat myös yhtiöt. Yhtiöissä on hallitus, joka valvoo toimitusjohtajan toimintaa ja toimii osakkeenomistajien mandaatilla. Toimitusjohtajalla puolestaan on erittäin laaja toimeenpanovalta. Keskeistä yhtiön hallinnossa on, että kaikkien toimenpiteiden tulee koitua osakkeenomistajien hyväksi. Tätä varten on kehitetty tilintarkastus, jossa riippumaton tilintarkastaja tutkii yhtiön toimintaa ja antaa siitä lausunnon: hallitus ja toimitusjohtaja joko saavat vastuuvapauden, tai sitten joutuvat omalla omaisuudellaan vastaamaan osakkeenomistajille mahdollisesti koituneista vahingoista. Näin yhtiöissä on vältetty ne hierarkian ongelmat, mitkä julkishallinnossa ovat tunnusomaisia, eli se että valtaa pitävä allokoi yhtiön resursseja itselleen. Sitä toki silti toisinaan tapahtuu, mutta tapaukset useimmiten tulevat esiin ja väärinkäytökseen syyllistynyt joutuu korvausvastuuseen ja saa rangaistuksen.

Markkinat puolestaan muodostavat kolmannen valtarakenteen. Markkinat nimittäin allokoivat jatkuvasti resursseja, ja kohtuullisen tehokkaasti vieläpä. Rahoitusmarkkinoilla arvioidaan jatkuvasti erilaisten taloudellisten toimijoiden (yhtiöden) hankkeiden mielekkyyttä ja niiden välillä allokoidaan rahoitusta sen mukaisesti, millaiseksi sijoittajat niiden tuotto- ja riskipontentiaalin arvioivat. Markkinoilta on saativilla runsaasti dataa, joiden perusteella sijoittajat tekevät päätöksensä osto- ja myyntitarjouksista ja joiden perusteella hinnoittelumekanismi toimii. Niinpä markkinoiden näkemys jonkin rahoitusinstrumentin hinnasta on suunnilleen jatkuvasti oikea, lukuunottamatta satunnaisia hintahäiriötä (ylihinnoiteltu tai alihinnoiteltu), eli arbitraasia. Mutta heti, kun joku hoksaa käyttää arbitraasia laajemmin hyödykseen, hintamekanismi alkaa muuttaa tilannetta (osto- ja myyntitarjousten myötä hinta alkaa muuttua) ja arbitraasi häviää. Niinpä rahoitusmarkkinoiden näkemys jonkin yhtiön tilasta heijastelee suurimman osan aikaa melko hyvin todellisuutta.

Markkinat näin ollen tarjoavat tehokkaan tavan kohdentaa resursseja niihin hankkeisiin, mitkä koetaan hyödyllisiksi. Ne myös avaavat mahdollisuuden toteuttaa aivan uusia innovaatioita: usein uuden tuotteen aikaansaamiseksi tarvitaan sekä innovaatio että pääomia. Markkinat antavat mahdollisuuden näiden kahden kohtaamiseen.

Markkinat eivät kuitenkaan taida olla vastaus kaikkeen. On kohteita, joille resurssien jakaminen hinnoittelumekanismin ja markkinan kautta on ongelmallista. Näitä varten tarvitaan julkishallinto, joka huolehtii resurssien kohdentamisesta Tällaisia kohteita ovat esim. sosiaalihuolto ja maanpuolustus. On vaikea kuvitella millaisilla reunaehdoilla markkinat voisivat allokoida resursseja vähäosaisille. Sen myötä, kun julkishallinto on onnistunut paisuttamaan itsensä niin isoksi, että se tarvitsee velkarahaa toimiakseen, ollaan sosiaalihuollon osalta nykyään palaamassa siihen, millaista oli joskus viime vuosisadan alussa: julkinen sektori järjesti huutokauppoja siitä, kuka halvimmalla korvauksella ottaisi hoitaakseen avun tarpeessa olevat, esim. orvot. Siitä syntyi nimitys ”huutolaispoika”. Aletaan jälleen olla tilanteessa, jossa kaikella on hintansa, mutta millään ei mitään arvoa. On silti hyvin luultavaa, että markkinat eivät ainakaan enempää allokoisi vähäosaisille yksilöille resursseja, kuin mitä julkishallinto nyt tekee. Yhteiskunnan vähäosaisten oikeudenmukainen ja arvokas kohtelu lienee helpoimmin toteutettavissa siten, että julkishallinto huolehtii tarvittavasta resurssien allokoinnista ja toimeenpanosta.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että mikään edellä esitetyistä vallankäytön muodoista (Markkinat, demokratiat ja hierarkiat) eivät itsessään pysty vastaamaan yhteiskunnan kaikkiin tarpeisiin. Markkinat auttavat kohdentamaan resursseja monissa tapauksissa oikein, mutta eivät likikään kaikissa. Hierarkioissa rakentuu korruptiota. Demokratia tuottaa enemmistön synnyttämää hirmuvaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Edes niiden yhdistelmät (joita siis länsimaat ovat toteuttaneet) eivät kykene synnyttämään kaikille oikeudenmukaista yhteiskuntaa.

Ongelmien perimmäinen syy lienee siinä, että valtaan pyrkivät vallanhaluisimmat ihmiset, eivät ne, jotka olisivat sopivimpia tehtäviin (poislukien ehkä jotkin yritysmaailman hierarkiat. Yrityksillä on kuitenkin tarkoin rajattu tarkoituksensa; ne eivät ole yleishyödyllisiä toimijoita, joten niillä ei ole useimmiten kummoistakaan vaikutusta ihmisten hyvinvointiin, paitsi ehkä työntekijöidensä).

Näistä syistä johtuen keisari ei ole kovin toiveikas ihmiskunnan edistymisen suhteen. Sen sijaan hän uskoo siihen, että oman yhtiönsä hierarkian avulla hän voi tuottaa ainakin perheelleen ja työntekijöiden perheille hyötyä ja hyvinvointia. Kukin tekee, minkä voi.

Malthusin nälkä

Thomas Malthus oli brittiläinen pappi, väestötieteilijä ja taloustieteilijä. Vuonna 1798 Malthus julkaisi väestötieteellisen pääteoksensa An Essay on the Principle of Population, jossa hän ennusti väestönkasvun johtavan ravinnon vähentymiseen henkeä kohden. Ennustus perustui ajatukseen, jonka mukaan väestö kasvaa rajoittamattomana geometrisen sarjan mukaan (kuten 2, 4, 8, 16, 32, 64, 128…) kun taas ravintovarat kasvavat aritmeettisessa sarjassa (kuten 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7…).

Malthusin ennustuksen mukaisesti populaatio kasvaisi aina nälkärajaan saakka, eli tilanteeseen missä ravintoa ei yksinkertaisesti riitä koko populaatiolle jonka seurauksena populaatio pienenisi nälkäkuolemien myötä. Menneinä vuosisatoina tämä pitikin oikein hyvin paikkansa. Maanviljelys ei kovin kummoisia innovaatioita kokenut vuosisatojen saatossa, joten ravintovarat eivät kasvaneet kovin nopeata tahtia. Teollisen vallankumouksen myötä myös ravintovarojen tuotanto kasvoi räjähdysmäisesti. Erilaiset apuvälineet ja koneet mahdollistivat paljon suurempien peltoalojen raivauksen ja viljelemisen. Niinpä esimerkiksi tänä päivänä puhutaan joidenkin hyödykkeiden osalta jopa liikatuotannosta.

Toisaalta on sanottava, että Malthusin teorian toteutuminen käytännössä on voimissaan vielä monissa osissa maailmaa. Erityisesti ns. kehittyvissä maissa viljely on pitkälti perinteisin menetelmin tapahtuvaa, samoin syntyvyyttä niissä ei säännöstellä. Afrikan valtiot ovat tästä hyvä(?) esimerkki.

Malthusin teoria auttaa ymmärtämään yhteiskunnan toimintaa. Se antaa selityksen sille, miksi esim. Suomessa on perinteisesti suhtauduttu varsin vihamielisesti lapsiin ja vanhuksiin. Näillä leveysasteilla ravinnon tuotanto on ollut aina työn ja tuskan takana. Jokainen käsipari, joka ei ole osallistunut ravinnon hankintaan, on koettu painolastiksi yhteisölle. Niinpä ei ole mikään ihme, että vielä tänäkin päivänä sekä vanhukset että lapset laitetaan mieluummin yhteiskunnan ylläpitämiin laitoksiin sen sijaan, että heidät pidettäisiin perheen piirissä. Yksilön tärkein tehtävä on olla tuottava yhteisön jäsen.

Kiusallisinta on se, että Malthusin teoria asettaa ihmisten järkyttävät teot ymmärrettävään viitekehykseen. Kun ravinnosta on todella pula, muuttuvat hyveet paheiksi ja paheet hyveiksi. Yhteisön heikoimmat jäsenet saatetaan uhrata elämän jatkumisen nimissä. Tappaminen koituu eloon jääneiden hyväksi, sillä sen myötä niukkoja ravintoresursseja vapautuu muiden käytettäväksi. Malthus vaikutti teoriallaan merkittävästi Charles Darwiniin, jonka teorian keskeinen sisältö on eloonjäämiskamppailu. Vahvimmilla on oikeus voittaa se.

Se, mitä nälkä saa aikaan yhteisössä, selviää kun tarkastelemme Suomen viimeistä suurta nälänhätää, Suuria nälkävuosia (1866-1868). Nuo nälkävuodet eivät tosin johtuneet väestön liikakasvusta, vaan Oolannin sodasta ja sitä seuranneista kymmenestä katovuodesta, mutta niitä tarkastelemalla saa hyvän kuvan siitä, miten nälkä vaikuttaa yhteiskuntarauhaan.

Suomessa nälän myötä ilmeisestikään ei juuri tapettu ihmisiä, mutta muuta rikollisuutta kyllä riitti. On esitetty, että rikollisuus kasvoi 2,5-kertaiseksi nälkävuosien aikana. Aikalaiset kertoivat: ”…jos jollakin oli leipää, vietiin se väkisin. Ei kukaan välittänyt mitään toisen oikeudesta.” Nähtiinpä varkauksien lisäksi myös muun rikollisen toiminnan lisääntyneen ja ihmisten moraalin löyhtyneen: ”…sekä kaikenlainen rikollisuus ja siveettömyys silloin rehoitti.” Joihinkin kertomuksiin sisältyy myös kritiikkiä virkavaltaa kohtaan: ”Warastuksia ja näpistyksiä harjoitettiin suuressa määrässä. Lisäksi oli vanha ja veltto nimismies, joka ei paljoa huolinut sellaisista asioista. Tämän pitäjän eteläisemmissä kylissä tuli varastus niin yleiseksi, että vuosia vielä tämän katovuoden jälkeenkin varastettiin ihan kaikkea mitä irti lähti.” (Lainaukset Kirsi Nevalan teoksesta: Kerjäläisiä ja jauhomattoja – 1860-luvun nälkävuodet muistitietoaineistoissa, pro gradu 2015). Arvellaan, että nälkävuosien myötä Suomen väkimäärä pieneni noin 10 %.

Nähtäväksi jää, miten maapallon väestöräjähdys vaikuttaa eri maiden yhteiskuntarauhaan. Eurooppa on tällä hetkellä sikäli mielenkiintoisessa vaiheessa, että täällä syntyvyys on jo liian alhainen alkuperäiskansojen säilymistä ajatellen, toisaalta elintaso on maailman huippua. On paljon kansoja, jotka mieluusti näkevät, että heidän tulisi saada osansa Euroopan hyvinvoinnista.  Erityisesti niiltä alueilta, missä väestöräjähdys näkyy selvimmin, kohdistuu jatkuva muuttovirta Eurooppaan. Niiltä alueilta Eurooppaan pyrkivät muuttoaallon ensi vaiheessa ne, joille se on taloudellisesti mahdollista, jotka ovat vahvimpia. Heikoimmassa asemassa olevat yksilöt jäävät kotimaihinsa.

Voi olla, että jo muutaman vuosikymmenen kuluessa kantaväestö on vähemmistönä Euroopassa. Miten se vaikuttaa elintasoon ja tuottavuuteen, jää nähtäväksi. Käykö lopulta niin, että täälläkin ravinnosta tulee taas niukka resurssi, ja yhteiskunnallinen levottomuus lisääntyy sen myötä? Ja ketkä ovat sen kamppailun voittajia, vahvimpia?Nähtäväksi jää. Sitä ennen toki kulttuurien yhteentörmäys natisuttaa vanhaa maailmaa liitoksissaan. Natina on alkanut jo.

Facebook kärjistää

Sen sijaan, että Facebook yhdistäisi ihmisiä, se jakaa niitä.

Se johtuu FB:n algoritmeista. FB tarjoilee käyttäjälleen sitä, mitä se ajattelee sen haluavan nähdä. FB näes ajattelee, että lika barn leka bäst. Ja auttaa synnyttämään vahvistusharhan.

Tämä johtaa siihen, että konservatiiivien uutisvirrassa näkyy konservatiiveja innostavia asioita, alt-right-porukalle näkyy hengenheimolaisten asiat, vihervasemmistolle vihreitä ja vasemmistolaisia asioita, liberaaleille liberaaleja, uskonnollisille uskonnollisia asioita jne…

Sen sijaan, että sosiaalinen media kaataisi raja-aitoja eri ryhmien välillä, se auttaa kaivamaan yhä syvempiä ideologisia juoksuhautoja.

Toki tuohon voitaisiin tietysti heittää vasta-argumentti, että ainahan ihmiset ovat halunneet saada sellaista informaatiota, jonka kanssa he ovat samaa mieltä. Mutta pointti onkin siinä, että FB tukee myös toista ihmisten ominaisuutta: henkistä laiskuutta. Miksi enää vaivautua etsimään tietoa, kun uutissyöte on sitä pullollaan?

Mediasta ja tiedosta

Nykyään toimittajilla tuntuu olevan aivan erityisen ohut ymmärrys kirjoittamistaan asioista. Asiaa kuvastaa hyvin se,  miten muutamat suomalaiset tieteentekijät ovat tulleet varovaisiksi lausunnoissaan lehdistölle.

Postmoderniin humanistiseen käsitykseen tiedosta kuuluu se, että kaikki näkemykset ovat samanarvoisia. Niinpä toimittajan mielestä on luontevaa kutsua samaan keskusteluohjelmaan solubiologian huippututkija ja itseoppinut vaihtoehtohoitaja. Ja humanistis-postmoderni toimittaja uskoo tekevänsä palveluksen ihmiskunnalle, kun pitää kummankin esittämiä näkemyksiä yhtä perusteltuina ja relevantteina. Tämän johdosta kansaa valistetaan korvavalohoidon kaikkivoipaisuudesta yhtä totena asiana kuin kantasoluhoidoista syövän nujertajana. Niinpä kansa pitää puoskaria yhtä luotettavana kuin kymmeniä vuosia tiedettä tehnyttä tutkijaa samalla viivalla. Osaatteko arvata kuka kuviossa hyötyy eniten? Kansa, huippututkija vai puoskari?

Sanotun johdosta on monia tieteentekijöitä ruvennut kismittämään ja jopa pelottamaan. Tiina Raevaara (2017) kysyykin asiaan liittyen hyvin: ”Miksi vaivautua julkisuuteen kertomaan tuloksista, joiden hankkiminen on vaatinut vuosien työn ja satoihin tutkimusartikkeleihin tutustumisen, jos journalisti antaa henkilökohtaisesta kokemuksestaan ammentaen maallikon kiistää tutkijan sanomiset lehden sivuilla?” Niinpä.

Pohjimmiltaan postmodernin humanismin pahin ongelma on arvorelativismi. Sen mukaan kaikki näkökulmat, väitteeet ja arvojärjestelmät ovat yhtä hyviä. Päätelmässä on yhtä paljon järkeä, kuin väitettäessä että kaikki sienet ovat yhtä terveellisiä. Relativistisen näkökulman mukaan 2 + 2 voikin olla esimerkiksi 27, ainakin riittävän suurilla kakkosen arvoilla. Ja tolkun toimittaja tietenkin ajattelee, että no jospa se on lopulta jotain neljän ja 27 väliltä, ehkäpä 15?  Arkikokemus tekee aika nopeasti selväksi sen, että valkoinen kärpässieni on myrkyllinen, ja että 2 + 2 = 4. Toisin on monimutkaisten tieteellisten asioiden laita. Maallikoilla ei ole keinoja arvioida tieteellisten tai pseudotieteellisten väitteiden paikkansapitävyyttä. Siksi tieteelliseen kaapuun puettu mutina tärykalvon läpi heijastettavan valon kyvystä vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen voi kuulostaa yhtä uskottavalta kuin tutkijan taustoitus kantasoluhoidosta.

Toimittajalla, median edustajalla, on tässä ratkaiseva rooli. Hänen tulisi kyetä ymmärtämään, mikä on totta ja mikä huuhaata. Valitettavan usein (yleensä!?) toimittajilla ei syystä tai toisesta kykyä siihen ole. Vähin, mitä voisi vaatia, on että toimittaja pyytäisi joltakulta vertaiselta lausuntoa asiaan. Tämäkään ei ole aivan ongelmatonta. Teologian tohtori tuomitsemassa fysiikan tohtorin väitteitä huuhaaksi ei välttämättä johda kovin eksakteihin tuloksiin. Toisin sanoen toimittajan pitäisi ottaa selvää, millaiseen ja kenen substanssiosaamisen alaan käsillä oleva juttu liittyy. Luultavasti liian vaikeaa ja aikaa vievää.

Samainen humanistitoimittaja on vaikeuksissa myös yrittäessään hahmottaa ympärillä olevaa maailmaa. Hahmotusyrityksistä seuraa yleensä virheellisiä päätelmiä ja sen mukaisia artikkeleja. Hahmottamiseen vaikuttaa hyvin paljon myös se, keiden kanssa toimittaja on tekemisissä. Niinpä humanistitoimittajan facebook-syöte täyttyy muiden humanistien ajatuksista. Siitä seuraa kuvitelma siitä, että maailmassa ei muita näkemyksiä olekaan. Niinpä esim. Saska Saarikoski esitti kuuluisan Trump-twiittinsä: ”Donald Trump on pelle, joka saa republikaanien muut ehdokkaat näyttämään lähes täysijärkisiltä. Hänen mahdollisuutensa ovat tietysti 0,0.” Sittemmin jopa Saarikoski itse totesi olleensa ihan pihalla – ilmeisesti olosuhteiden pakosta, tapahtunutta Trumpin valintaa presidentiksi ei käynyt kieltäminen. Humanistit käyttävät tästä samanmielisten ryhmäytymisestä muodikasta ilmausta kupla. Heidän mukaansa muut (konservatiivit ja muut maalaistollot) elivät kuplissaan eivätkä ymmärtäneet todellisesta maailman menosta mitään. Sittemmin maailman meno paljasti, että kuplia todella on, myös siellä missä niitä ei arvattu olevan, postmodernien humanistitoimittajien joukossa.

Samalla tavoin kuin valkoinen kärpässieni tappaa aivan varmasti, ovat tietyt uskomusjärjestelmät – joista valistuneella lukijalla saattaa ollakin jo arvaus – kerrassaan tappavia. Mutta toimittaja ei sellaista päätelmää kykene tekemään, sillä se olisi syrjivää. Niinpä toimittaja kerta toisensa jälkeen nostaa esiin sen, kuinka eräissä edistyneissä uskonnoissa on vertaansa vailla olevia yksilöitä, jotka taidoillaan pelastavat Suomen. Joita pitää saada Suomeen mahdollisimman paljon ja kuinka kuplassaan elävä maalaistollo on edistykselle haitaksi ja suoranainen rikollinen vihapuhuja, jos hän tohtii esittää kyseenalaistuksen toimittajan ajatuksia kohtaan. Tosiasia kuitenkin on, että tiettyjen uskonnollisten ryhmittymien ns. pelikirjaan kuuluu väkivalta elimellisenä osana, kuten hermomyrkky kärpässieneen. Ei tarvitse kuin avata televisio ja seurata uutisia. Eräät uskonnolliset ryhmittymät ovat väkivallan suhteen yliedustettuna maailman tapahtumissa, mutta häveliäisyyssyistä tässä blogissa ei tokikaan mainita niiden nimiä. 

Kaikki tämä on johtanut siihen, että luottamus mediaa kohtaan on murentunut. Jenkeissä, jossa asiaa on tutkittu gallupein vuosikymmenten ajan, oli vuonna 1974 (kun Watergate oli pinnalla), 69% kansalaisista luotti mediaan. Vuonna 2015 vain 21% luotti televisiouutisiin ja 20% sanomalehtiin (Raevaara 2016).

Luottamuksen murentuminen mediaa kohtaan on puolestaan synnyttänyt ns. vaihtoehtomediat, joiden tiedotuksen taso ei ainakaan yhtään parempi ole. Niistä voitaisiin ansaitusti käyttääkin nimitystä vihapuhe: niin henkilöönkäypää, parjaavaa ja ilkeää on niiden edustama ”journalismi”. Ne vetävät ihmisiä puoleensa kuin raato kärpäsiä, koska ne edustavat vaihtoehtoa perinteisen median värittyneille näkemyksille asioista. Suo siellä, vetelä täällä.

Nykyisellä nopean tiedonvälityksen aikakaudella tämä on todellinen ongelma. Virheelliset käsitykset leviävät nopeasti siksi, että perinteinen media synnyttää niitä ja toisaalta siksi, että luottamuspula perinteistä mediaa kohtaan saa ihmiset kiinnittämään huomion vaihtoehtomedioiden foliohattuilulle.

Mitä tekee toimittaja tässä tilanteessa? Artikkelin, koska pitää saada vähän rahaa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, on hänelle haisevan yhdentekevää.