Kuka muistaa sellaisen viran kuin raittiussihteeri?
Silloin kun olin pieni, niitä oli joka kunnassa. Pirkkalan raittiussihteeri oli muuan Urpo T. Hänet tunnettiin lisänimellä Turpo, koska oli sangen nopea kiihtymään.
Kerran Turpo tuli puhumaan tunteista meille esikoululaisille, vuosi taisi olla 1983. Me kuuntelimme vakavina kun Turpo selitti, miten tunteet vaikuttavat. Sitten hän yhtäkkiä rupesi halaamaan opettaja-Riittaa ja open silmissä näkyi kauhu. Urheasti Riitta-ope yritti silti hymyillä. ”Katsokaa lapset kuinka Riitta-ope punastui! Se on merkki siitä että hän tykkäsi siitä että häntä halataan!” mylvi Turpo ja rutisti opettajaraukkaa yhä uudelleen ja uudelleen.
Esikoulua seuranneina vuosina Turpo näyttäytyi koululaisille aina silloin tällöin, lähinnä puhumassa kevätjuhlissa. Turpo oli kalju (käytti tosin hiuslisäkettä), mutta hänellä oli vastaavasti aika mahtavat pulisongit. Teryleenipaidassa oli isot märät läntit kainaloiden kohdalla, puhuminen vissiin oli jokseenkin voimille käypää puuhaa.
Viimeinen kosketukseni Turpoon oli peruskoulun päättäjäisissä. Sain luokkani parhaana stipendin johon Turpo oli laatinut raamatunlauseen: ”eikö viisaus anna äänensä kuulua?”
Opettajat kertoman mukaan olivat yrittäneet estää Turpoa laatimasta moisia lauseita stipendeihin, mutta hän oli itsepäinen ja sanoi kantavansa kaiken vastuun. Epäselväksi jäi, mitä vastuunkantamiseen mahtoi sisältyä.
Itse pidin stipendin lausetta lähinnä vittuiluna. Samaan kategoriaan laskin sen, kun sain yhdeksännellä luokalla yrittäjyyteen liittyvästä kirjoituskilpailusta palkinnoksi pyyhkeen(!) jossa luki ”yritys hyvä”. Pyyhin sillä perseeni aika monta kymmentä vuotta.
Tämä kaikki tapahtui kekkoslovakian kasvatille, koulussa joka tuli kuuluisaksi monisteestaan.
Ohnon keisari 